Peilistä tuijotti surullinen hahmo takaisin kyyneleet valuen

Tämä seuraava saattaa olla surullista luettavaa joillekkin.

Nukuin yöni hyvin. Olosuhteet huomioon ottaen. Vähän viileä oli, se tosin paransi untani lopulta. Nousin ennen 7 aamulla ja olo tuntui surkuiselta. Hoitaja saapui 7 pintaan ilmoittamaan, että pojan saisi herättää hetken kuluttua, vaihtaa vaipan ja pukea leikkauskaavun päälle. Silittelin Jaakon päätä ja pidin sylissä. Tapasimme leikkaavan lääkärin vähän ajan päästä. Hän oli rauhallinen ja ystävällinen. Kertoi leikkauksen pääpiirteisen kaavan ja jutteli Jaakolle. Hän myös kertoi leikkauksen riskeistä ja komplikaatioista. Minä purin huulta ja yritin pysyä vahvana. Vielä ennen lähtöään kirurgi sanoi 'en kyllä raaskisi näin suloista pientä henkilöä leikata'. Hoitaja saapui hetken kuluttua ja ilmoitti, että leikkaussalista soitettiin ja siellä ollaan valmiita aloittamaan operaatio. Otin Jaakon syliini ja käärin omaan peittoon jonka otin mukaamme kotoa. Edelleen yritin estellä kyyneliä. Painoin Jaakkoa tiukasti sylissäni.

Saavuimme leikkaussalin ovelle ja puin päälleni sinisen kaavun, kenkäsuojat ja verkkohatun. Istuimme hetken heräämön puolella ja Jaakon ilmeestä jo näki, kuinka hän oli ihmeissään kaikesta hälinästä. Nielin kyyneliä ja katselin kaukaisuuteen vältellen muiden katseita. Vastailin hoitajalle hänen esittämiin kysymyksiin. Ja pääsimme menemään leikkaussaliin. Ohitimme samalla viimekertaisen operaatiosalin, jonka ovessa oli Pikku Myyn kuva. Huoneessa oli monta hoitajaa ja Jaakko katseli ympärilleen, itse koitin edelleen pysyä rauhallisena ja hallita tunteitani. Anestesialääkäri tuli huoneeseen ja laskin Jaakon hoitopöydälle, patja oli lämmitetty leikkausta varten. Hänen silmistään näkyi, että pelottaa. Nukutus oli nopea. Maski sai Jaakon itkemään ja lopulta hän oli jo unessa. Silitin pehmeää poskea ja minut ohjattiin ulos huoneesta.

Hoitaja antoi paperia minulle, sillä kyyneleet alkoivat vieriä poskiani pitkin. Nieleskelin ja sanottiin, että minulle soitetaan, kun operaatio on ohi. Lähtiessäni riisuin kaavun ja muut suojavaatteet. Leikkaava lääkäri tuli ovella vastaan minua, tervehti ja toivotin onnea. Sain takaisin ymmärtävän hymyn. Kävelin hisseille ja vältellen katseita menin ensimmäiseen vessaan, joka vastaan tuli. Kyyneleet virtasivat vuolaina poskia pitkin. Peilistä minua tuijootti takaisin surullinen hahmo. Vihreät silmät olivat vahvan väriset punaisena hehkuvien kasvojen kanssa. Kyyneleet sotkivat ripsivärin, vaikka sen ei pitänyt valua. Tunsin oloni heikoksi. Ajattelin itsekseni, että en olisi halunnut mennä saattamaan poikaani leikkaussaliin. Tein sen vaikka se oli äärettömän hankalaa itselleni. Tein sen rakkaudesta poikaani kohtaan, en itseni takia.

Edelliskerralla en mennyt mukaan, kun Jaakon jalkaleikkaus oli. Tiesin silloin, että pysyn vahvana ja tiedän, että hän jää hyvään hoitoon. Tämä kerta oli erilainen. Tunsin oloni tyhjäksi. En halunnut muuta, kun itkeä. Jokainen asia muistutti Jaakosta. Ajattelin häntä kaikkina hetkinä. Katsoin kelloa. Katsoin kuinka viisari liikkuu, mutta aika tuntui äärettömän pitkältä. En voinut syödä enkä edes halunnut. Keskittyminen herpaantui hetkeksi, kun sain muuta ajateltavaa. Kosmetiikkakauppa Thebos ilmoitti paluuviestinä, että voivat tehdä blogini kanssa yhteistyötä. Sopisin myös ystäväni kanssa, että tapaan hänet kaupungilla ja käymme syömässä.

Lopulta lääkäri soitti. Ääni täristen vastasin ja kuuntelin miten hän kertoi, että leikkaus on sujunut suunnitelmien mukaan ja Jaakko oli jo hereillä leikkauksen jälkeen. Heräämöstä hänet vietiin teho-osastolle. Puhelun jälkeen poskia alkoi kuumottamaan ja suolaiset kyyneleet vierivät jälleen. Oloni oli helpottunut todella paljon. Sain luvan mennä katsomaan poikaani lopulta. Menin hissillä ja peittelin surullisuuttani. Teho-osastolla pieni poikamme makasi selällään sängyssään. Hänellä oli monia johtoja ympäri kehoa. Minua alkoi huimata. Se näky oli sydäntä särkevä, miten noin pieni näytti niin vahvalta silti. Mitä kaikkea hän on jo kokenut ja miten kivinen tie on vielä edessä meillä. En pystynyt tekemään mitään. Nyyhkytin hiljaa sängyn vieressä ja kuuntelin jälleen, kun hoitaja kertoi minulle mitä kaikkea on Jaakon ympärillä tehty ja tullaan tekemään. Poika nukkui sikeästi, ettei tunne kipua. Hänellä meni letkusta rauhoittavaa, vahvaa särkylääkettä ja maski kasvoilla auttoi hengitykseen. En kyennyt koskettamaan rakasta poikaani. En vain kertakaikkiaan pystynyt. Koskettamisesta olisin murtunut täysin. En pystynyt olemaan kauan teholla. Eikä minusta olisi ollut 'hyötyä', kun pieni nukkui koko ajan tiedostamatta ympärillä tapahtuvia asioita.

Sallin itselleni aikaa lähteä kaupungille. Kävimme syömässä ja ostoksilla ystäväni kanssa. Olo helpottui hetkeksi, kun sain kävellä ja olla vain. En ajatellut niin paljon sairaalaa. Ehkä jopa pidin tuulesta kasvoilla ja pienestä sateesta. Se ei häirinnyt minua. Palasin sairaalaan ja nukahdin osastolle päästessäni. Havahduin, kun puhelimeni soi. Sain todella paljon voimaa teidän kannustuksista ja zempauksista. Menimme yhdessä Villen kanssa vielä katsomaan Jaakkoa illalla. Olen ollut surullinen koko päivän ja todella helpottunut, olo on heikko ja kaikki mikä liityy Jaakkoon, saa kyyneleet valumaan. Tämä päivä ei jää ainoaksi. Pienokaisemme nukkui kyljellään. Iltahoitaja kertoi, että hänellä on kaikki hyvin ja ei ole hätää osastolla. Oli outoa palata kotiin. Huomenna on uusi päivä ja Jaakkokin voi olla jo hereillä hänet tavatessani taas.

Kiitos oikeasti kaikista zemppauksista ja voimaannuttavista viesteistä ! Sillä on suuri vaikutus <3