Elämä opettaa ja rakkaus vahvistaa

Olemme jälleen matkalla Turun Yliopistolliseen keskussairaalaan. Päätäni särkee. Aivan liian monta asiaa on mietittävänä. Meneekö leikkaus hyvin, ehdinkö ajoissa töihin, pystynkö pitämään itseni kasassa, kun en ole lapseni luona. 

Ensimmäisenä on mangneettikuvaus. Ympärillä on paljon hoitajia ja Jaakon katseesta näkee, että hän on hätääntynyt. Kuvauksesta ei tahdo tulla mitään, kun hoitajaa arasteleva poika huutaa ja itkee, eikä pysy aloillaan. Lopulta kuvat saadaan otettua ja äidin tuskanhiki alkaa tasoittua. Poika tarrautuu pienillä vahvoilla käsillään äidin kaulaan eikä halua päästää irti. Lapsi on hätääntynyt, itkuinen ja ymmärtää, että tämä on taas se paikka jossa hän ahdistuu. Paikka, jossa hän tuntee varmasti hylkäämisen tunnetta. Surullisissa silmissä on kyyneliä ja lohduton katse saa äidinkin silmät kostumaan. Hetken istun vielä poikani kanssa osaston sängyllä, kunnes hoitajat ottavat hänet mukaansa. En halua herkistellä, vaikka se on sairaalassa täysin sallittua. Haluan palata töihin ja ajatella, että saan kohta pitää lastani taas sylissäni, kun palaan takaisin töistä. En halunnut mennä mukaan nukutukseen. Se on minulle raskasta. 

Tässä leikkauksessa siis pidennetään Jaakon selässä olevaa veptr- impanttia, joka vuosi sitten sinne selkään isommassa leikkauksessa asennettiin kylkiluiden väliin. Tämä laite tukee ja pitää Jaakon kylkiluut kasassa. Tämä operaatio oli pienempi ja ei niin vaativa. Mutta silti meille iso juttu taas. Tämän leikkauksen avulla taas Jaakon selkä on hetken taas suorassa ja tasapaino alkaa parantua. Ehkä jopa askelia ruvetaan ottamaan pian! 

Nappaan ensimmäisen taksin ja olen tuossa tuokiossa työpaikalla. Liikaa ajateltavaa päässä. Yritän suoriutua herkistelettä työpäivän läpi. Odotan puhelua hoitajalta ja ilmoitusta, milloin lapseni on päässyt heräämöön. Soittoa ei kuitenkaan kuulu. Heti töiden jälkeen suuntaan takaisin sairaalalle. Osastolle saavuttuani, huomaan rakkaani päässeen takaisin huoneeseen ja hoitajat kertovat, että leikkaus sujui ongelmitta. Koitiutuksesta keskustellaan myöhemmin, mutta tällä hetkellä näyttää kaikki hyvältä.

Istahdan sängyn vierelle ja silitän poikani päätä. Peiton alla menee johtoja, jotka ovat kiinni hänen jalassa ja toinen on kiinni päässä. Ne näyttävät pelottavemmilta, mitä oikeasti ovat. Toisesta on mennyt särkylääkettä ja toisesta nesteytys. Selässä on pieni haavalappu, jonka läpi on tihkunut verta. Leikkaushaava on pieni. Vain noin 5-10 cm. Nukutuksesta on jo pari tuntia ja lapsi alkaa heräilemään kunnollakin

. 

Jaakon silmät ovat väsyneet ja vähän turvonneet. Käheällä äänellä hän saa sanottua 'äippä' ja tajuaa, että äiti on oikeasti hänen luona jälleen. Pienen aikaa poika jaksaa olla valveilla ja sinä aikana hän saa särkylääkkeen ja vähän maitoa. Kohta tasainen tuhina kuuluu kirpun sängystä. Täällä osastolla on muutenkin todella hiljaista. Välillä jostain huoneesta kuuluu puhetta, televisio on päällä ja pitää vähän ääntä. Muuten ympärillä on hiljaista. Seinällä olevan kellon minuuttiviisari liikahtaa. Ikkunasta tulvii auringonvaloa ja ulkona olevat puut huojuvat tuulessa. Ilma on kaunis. 

Olen varma, jos olisin surullinen tai leikkaus ei olisi mennyt hyvin, ulkona sataisi kaatamalla. Viimeksi vuosi sitten oli Jaakon ensimmäinen isompi leikkaus ja muistan, kuinka taivas itki kanssani. Vasta kun leikkaus oli ohi ja kaikki hyvin, aurinko alkoi lopulta paistamaan. Tänään sille on aihetta! Lapseni on minun sankarini. En pysty kuvittelemaan millaista kipua ja tuntemusta leikkaus aiheuttaa hänelle. Ottaisin hänen paikkansa ja kipunsa itselleni, jos pystyisin. Ainoa mitä pystyn antamaan on puhdasta rakkautta ja huolenpitoa, sitä mitä äidit tekevät. 

Itken onnenkyyneleitä ja iloitsen jälleen onnistuneesta leikkauksesta. Istun sairaalasängyn vierellä ja katselen nukkuvaa poikaani. Miten niin nuori ja pieni voi käydä läpi näin raskaita asioita. Jos joku on vahva heti elämänsä alussa, niin se on meidän Jaakko. Mitä enemmän koettelemuksia sen vahvempia tulevaisuuden sankareita! Elämämme ei ole normaalista poikkeavaa, eikä myöskään vaikeaa. Meidän elämä on kultaakin kalliimpaa. 

Kiitos kaikille ketkä tukevat ja kannustavat meitä jaksamaan läpi hankalien ja raskaiden aikojen. Etenkin lähipiirille. Olette tärkeä tuki meille. Ja tiedän, että ymmärrätte, kun sanon, että tämä on rankkaa perheellemme. Vaikka tämä kaikki ei olekkaan aina ruusuilla tanssimista, elämä opettaa ja rakkaus vahvistaa.