Elämä on monimutkainen tapahtuma. Siihen mahtuu onnea ja iloa, surua ja pahaa oloa. Mietitkö koskaan, mitä haluat sanoa rakkaimmillesi, kun aikasi on poistua täältä. Harva sitä miettii. Minä miettisin kerran ja sanoin kaiken, mitä sillä hetkellä halusin sanoa heille.
Sen jälkeen, kun terveydenhoitaja sanoi, että "nyt on pakko kutsua ambulanssi" ja lause jota en koskaan unohda: "en voi luvata enkä tiedä paljonko sinulla on vielä aikaa". Tuon kyseisen lauseen jälkeen, muut asiat menivät minulta ohi korvien. En muista mitä hoitohenkilökunta minulle sanoi tai mitä ystäväni koulussa puhuivat minulle. Hoitaja ei saanut laitettua tippaa käsivarteeni, muistan, kuinka he yrittivät monta kertaa, kunnes onnistuivat lopultakin. Neula käsivarressa tuntui ikävältä. Ystävällisellä äänellä puhuva mies puhui minulle koko matkan Salosta TYKS:iin, sillä hänen piti pitää minut tajuissani.
Muistan lähettäneeni viestin matkalla sairaalaan perheelleni, "En tiedä mikä minulla on, mutta rakastan teitä". Vasen puoli vartalostani oli lähes tunnoton eikä puheestani saanut selvää. Käsissäni ei ollut voimaa yhtään. Minua huimasi ja pääni oli kipeä. Olo oli outo ja silmissä sumeni. Ambulanssin sireenit kaikuivat korvissani.
Perillä vastassamme oli monia lääkäreitä. Vaatteeni vaihdettiin sairaalavaatteisiin ja minusta otettiin verikokeita. Käteni olivat kylmät. Minulla oli todella kylmä. Minua pelotti. Kolme hoitajaa yritti ottaa verikokeita, mutta eivät onnistuneet. Veri piti lypsää sormenpäästä. Nuori hoitaja otti kädestäni kiinni ja katsoi minua silmiin. Hän sanoi, että "voit puristaa minua kädestä, jos tuntuu pahalta" Niin minä myös tein.
Minua väsytti. Lääkärit veivät minut magneettikuvauksiin. Päätäni kuvattiin mielestäni ikuisuus. En saanut nukahtaa. Päätäni särki todella kovin.
En muista tämän jälkeen mitään, kunnes olin heräämössä ja lääkäri saapui luokseni juttelemaan. Olin saanut migreenikohtauksen. Minua väsytti edelleen. En tajunnut kuusta enkä maasta mitään. Miettisin vain, kuinka se on mahdollista. Minulla ei ole koskaan ollut migreeniä, eikä sitä ole suvussammekaan. Lääkäri ei kertonut syytä miksi olin kohtauksen saanut. Se on edelleen mysteeri. Diagnoosini oli lopulta aurallinen migreeni ja sain vahvat lääkkeet sen hoitoon. Sain sairaslomaa ja minut määrättiin tarkkailuun seuraavien vuorokausien ajaksi kotona. Sillä uusi kohtaus saattoi tulla koska vain. Vasen silmäni kärsi kohtauksesta niin paljon, että siihen ilmaantui sokea piste. Kävin puoli vuotta tutkimuksissa näön takia, enkä puhu edes ulkonäöstä nyt.
Nukuin monta päivää kohtauksen jälkeen. En tehnyt mitään muuta. Olin väsynyt ja oloni oli heikko. Odotan edelleen seuraavaa samanlaista kohtausta. Olen oppinut elämään pelkoni kanssa. Silti mietin edelleen, miksi minulle kävi niin.
Käyn tämän kokemuksen läpi lähes joka viikko ja mietin milloin saatan saada uuden kohtauksen. En voi sivuuttaa tätä sairautta, enkä väheksyä sitä. Kaikki ne jotka sairastavat migreeniä saavat minulta arvostusta, sillä tiedän mitä tuskaa se on. Oli se lievää tai voimakasta. Elämä on elämistä, eikä pelkoa varten. En näytä pelkoani, sillä en ole heikko. Kerroin pelostani, sillä olen vahva ja elän sen kanssa.
Hautauduin peiton alle tänään ja turrutin itseni särkylääkkeillä, sillä päänsärkyni oli jotain aivan kamalaa. Nukuin yöllä huonosti ja en kerennyt aamulla syömään aamupalaa, sillä piti lähteä pojan kanssa silmälääkäriin. Kauppareissu oli liikaa ja kotona iski migreeni. Pikkuauton renkaiden ääni pöytää vasten oli jotain todella hermoja raastavaa ja päivänvalo poltti silmiäni. Onneksi Ville oli kotona ja hoiti lasta. Minä en siihen pystynyt. Kaaduin sänkyyn ja silmäkulmasta valui kyynel. Mietin vain ja ainoastaan rukoillen, että päänsäryn kestän, mutta en ehkä uutta voimakasta kohtausta.
Onneksi migreeni häpyi ja voin huokaista hetkellisesti helpotuksesta. Kiitos Katri, kun kävit iltateellä piristämässä oloani. Olet rakas.
Sen jälkeen, kun terveydenhoitaja sanoi, että "nyt on pakko kutsua ambulanssi" ja lause jota en koskaan unohda: "en voi luvata enkä tiedä paljonko sinulla on vielä aikaa". Tuon kyseisen lauseen jälkeen, muut asiat menivät minulta ohi korvien. En muista mitä hoitohenkilökunta minulle sanoi tai mitä ystäväni koulussa puhuivat minulle. Hoitaja ei saanut laitettua tippaa käsivarteeni, muistan, kuinka he yrittivät monta kertaa, kunnes onnistuivat lopultakin. Neula käsivarressa tuntui ikävältä. Ystävällisellä äänellä puhuva mies puhui minulle koko matkan Salosta TYKS:iin, sillä hänen piti pitää minut tajuissani.
Muistan lähettäneeni viestin matkalla sairaalaan perheelleni, "En tiedä mikä minulla on, mutta rakastan teitä". Vasen puoli vartalostani oli lähes tunnoton eikä puheestani saanut selvää. Käsissäni ei ollut voimaa yhtään. Minua huimasi ja pääni oli kipeä. Olo oli outo ja silmissä sumeni. Ambulanssin sireenit kaikuivat korvissani.
Perillä vastassamme oli monia lääkäreitä. Vaatteeni vaihdettiin sairaalavaatteisiin ja minusta otettiin verikokeita. Käteni olivat kylmät. Minulla oli todella kylmä. Minua pelotti. Kolme hoitajaa yritti ottaa verikokeita, mutta eivät onnistuneet. Veri piti lypsää sormenpäästä. Nuori hoitaja otti kädestäni kiinni ja katsoi minua silmiin. Hän sanoi, että "voit puristaa minua kädestä, jos tuntuu pahalta" Niin minä myös tein.
Minua väsytti. Lääkärit veivät minut magneettikuvauksiin. Päätäni kuvattiin mielestäni ikuisuus. En saanut nukahtaa. Päätäni särki todella kovin.
En muista tämän jälkeen mitään, kunnes olin heräämössä ja lääkäri saapui luokseni juttelemaan. Olin saanut migreenikohtauksen. Minua väsytti edelleen. En tajunnut kuusta enkä maasta mitään. Miettisin vain, kuinka se on mahdollista. Minulla ei ole koskaan ollut migreeniä, eikä sitä ole suvussammekaan. Lääkäri ei kertonut syytä miksi olin kohtauksen saanut. Se on edelleen mysteeri. Diagnoosini oli lopulta aurallinen migreeni ja sain vahvat lääkkeet sen hoitoon. Sain sairaslomaa ja minut määrättiin tarkkailuun seuraavien vuorokausien ajaksi kotona. Sillä uusi kohtaus saattoi tulla koska vain. Vasen silmäni kärsi kohtauksesta niin paljon, että siihen ilmaantui sokea piste. Kävin puoli vuotta tutkimuksissa näön takia, enkä puhu edes ulkonäöstä nyt.
Nukuin monta päivää kohtauksen jälkeen. En tehnyt mitään muuta. Olin väsynyt ja oloni oli heikko. Odotan edelleen seuraavaa samanlaista kohtausta. Olen oppinut elämään pelkoni kanssa. Silti mietin edelleen, miksi minulle kävi niin.
Käyn tämän kokemuksen läpi lähes joka viikko ja mietin milloin saatan saada uuden kohtauksen. En voi sivuuttaa tätä sairautta, enkä väheksyä sitä. Kaikki ne jotka sairastavat migreeniä saavat minulta arvostusta, sillä tiedän mitä tuskaa se on. Oli se lievää tai voimakasta. Elämä on elämistä, eikä pelkoa varten. En näytä pelkoani, sillä en ole heikko. Kerroin pelostani, sillä olen vahva ja elän sen kanssa.
Hautauduin peiton alle tänään ja turrutin itseni särkylääkkeillä, sillä päänsärkyni oli jotain aivan kamalaa. Nukuin yöllä huonosti ja en kerennyt aamulla syömään aamupalaa, sillä piti lähteä pojan kanssa silmälääkäriin. Kauppareissu oli liikaa ja kotona iski migreeni. Pikkuauton renkaiden ääni pöytää vasten oli jotain todella hermoja raastavaa ja päivänvalo poltti silmiäni. Onneksi Ville oli kotona ja hoiti lasta. Minä en siihen pystynyt. Kaaduin sänkyyn ja silmäkulmasta valui kyynel. Mietin vain ja ainoastaan rukoillen, että päänsäryn kestän, mutta en ehkä uutta voimakasta kohtausta.
Onneksi migreeni häpyi ja voin huokaista hetkellisesti helpotuksesta. Kiitos Katri, kun kävit iltateellä piristämässä oloani. Olet rakas.
voi rakas rusina... <3
VastaaPoista