En pelkää enään tulevaa

Olen ollut voimaton viimeisen viikon ajan. Olen kantanut huolta lapsestani ja valvonut öitä surusta väristen. Tiedän mitä on ikävä ja tiedän mitä on suru. Tiedän myös kuinka vaikeaa on piiloittaa meikillä yön läpi itkeneet silmät. Olen väsynyt vieläkin tästä kaikesta. Olen viikossa löytänyt sisältäni vahvemman ja rohkeamman ihmisen. Yksi on vielä enemmän näitä kaikkea. Oma rakas poikani Jaakko.

Jaakko on vasta 1 v 3 kk. On uskomatonta miten nopeasti hän on jo toipunut vaativasta operaatiosta. Hän on vahvin ja rohkein tuntemani ihminen. Hän on minun sankarini. Kulunut viikko on pitänyt sisällään paljon, todella paljon kyyneliä. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän tarvitsen paperia kyynelilleni. Olen tarvinnut enemmän kuin koskaan uskoa parempaan huomiseen. Vain muutama päivä aikaisemmin itkin itseni uneen ja ikävöin lastani. Mietin vedet silmissä, miten en enää jaksa tätä tuskaani. Nyt tuon kaiken jälkeen uskallan sanoa olevani vahvempi ja rohkeampi äitinä.

En ollut varma miten pystyn käsittelemään tunteitani ja sitä, että en pysty olemaan poikani luona öisin, hänen ollessaan teho-osastolla. Jokainen käynti siellä oli omalla tavallaan pelottavaa, jännitystä täynnä olevaa kidutusta minulle. Tunsin syyllisyyttä jättäessäni poikani tuntemattomien hoitoon. Vaikka tiesin koko ajan hänen olevat täysin turvassa. Aika kului onneksi nopeammin, kuin olin kuvitellutkaan. Nyt olen taas onnellinen ja valmis kotiutumaan sekä kohtaamaan arjen haasteet. En pelkää tulevaa. Helppoa se ei varmasi tule olemaan, eikä ketään niin ole väittänytkään. Tiedän varmasti, että ympärillämme on ystäviä ketkä välittävät ja tukevat, kun itse ei jaksaisi.

Kuten viime yömme täällä osastolla. Toivoin illalla, että saisimme nukkua molemmat aamuun asti rauhassa. Kello oli lähemmäs 12 yöllä, kun pesin hiukseni lavuaarissa. Selviydyin siitä hienosti, vaikka ainoana valonlähteenä oli telkkari. Katsoin dokkaria George Clooneysta vielä yhden aikaan. Lopulta kahden maissa painoin pääni tyynyyn. 03:15 aluksi niin heikolta kuulostanut itku muuttui hetkessä huutoon. Rauhoittelin kivusta rimpuilevaa lasta, ettei hän satuttaisi itseään ja kutsuin hoitajan tuomaan särkylääkettä. Jaakko makasi pimeässä silmät auki aivan rauhassa ja tuijotti minua. Silitin hänen hikistä ja kuumaa päätä. Hänellä on vieressään minun paitani unirättinä. Poika tarttui kaksin käsin paitaan ja painoi sen kasvoihinsa ja hymyili minulle. Silmäni valuivat taas kyynelistä, sillä tässä hetkessä oli jotain todella ihanaa. Vasta neljältä pääsin takaisin nukkumaan ja kuudelta rauhoittelin uudestaan itkevää poikaa. Onneksi hän nukahti sen jälkeen ja nukuimme puoli yhdeksään aivan rauhassa. Kunnes lääkäri avasi oven ja nousin samalla sekunnilla ylös. Hiukset toki sekaisin ja silmät ristissä. Tajuamatta mitään kuusta saati sitten maasta. Ja toivotin jonkinlaiset huomenet hänelle tajuamatta mitään edelleenkään.

Havahduin todellisuuteen vasta, kun kirurgi kysyi Jaakolta, haluammeko lähteä kotiin huomenna. Meinasin ratketa riemusta, mutta onneksi olin vielä puoliksi unimaailmassani juoksemassa niityllä. Päivämme meni tänään nopeasti. Kävimme röntgenkuvauksissa ja vähän ennen kun pääsimme kuvauksiin, eräs iäkkäämpi nainen kehui hymyilevää Jaakkoa ja sanoi, että ei ole pitkään aikaan nähnyt noin pientä lasta ja ihan hän herkistyi tästä. Minä taas herkistyin, kun hyvästelin meillä useamman kerran olleen hoitajan. Puoli vuotta ja tapaamme täällä taas. Iltahoitajan kanssa Jaakko pääsi pesulle ja sitten syötiin iltapuuro. Kahdeksalta pojalla oli jo pää tyynyssä. Entäs minä sitten. Katson televisiota ja syön iltapalan. Juon teen kuumana ja olen onnellinen, kun pääsemme palaamaan takaisin kotiin huomenna.

Tämä oli omanlaisensa raskas kokemus, joka jää mieleeni. Tässä ei voi luovuttaa, eikä luovutus ole vaihtoehto. Vaikka itkin pimeässä ja halusin olla yksin, en ajatellut koskaan, että olen heikko. Olen vahva ja jokainen itketty kyynel on puhdasta rakkautta. Jokainen äiti ymmärtää sen.

Ps. Jaakko ryömii jo eteenpäin vaikka pääsi teho-osastolta vasta 3 päivää sitten.