Kyyneleet valuen katsoin, kun hän käveli kohti turvatarkastusta ja uutta seikkailua. On vaikeaa kuvailla tunteitani tänä aamuna. Kuinka voinkaan samaan aikaan olla niin onnellinen ja surullinen. Halusin vain halata miestäni ja pyytää jäämään. En silti sanonut sitä ääneen. Tiedän miten hienoa Villestä on päästä uuteen paikkaan, tutustua uusiin ihmisiin ja saada tuntevansa, kuinka voi nauttia elämästä. Tiesin, että kotona on kiireitä häiden kanssa ja lapsen hoitamisessa, mutta halusin antaa hänelle tilaa ja omaa aikaa uusien haasteiden parissa. Luottamus on tärkeä osa tätä kaikkea. Sitä tarvitsee kaikki.
Kohtasin tänään luottamuspulaa, en ketään henkilöä kohtaan, vaan kännykän navigaattoria. Sitä haluaa uskoa ja luottaa välillä turhankin sokeasti nykyteknologiaan. Pidän kännykkää mukanani koko ajan joka paikassa. Siitä on hyötyä, kun on eksyksissä metsässä(en myönnä, että eksyisin) tai haluaa löytää kaupungilla tietyn kohteen. Lähtiessäni Helsinki-Vantaan lentoasemalta, kirjoitin navigaattoriin määränpääni. Pääsin pois lentokentältä ja melkein jo huokaisin helpotuksesta. En ihan, sillä tietöitä oli meneillään joka paikassa moottoritiellä jälleen kerran..Yhtäkkiä navigaattori sanoi, että käänny oikealle. Ja tässä vaiheessa menin sekaisin kuin seinäkello. Kysyin ääneen itseltäni, miksi tänne piti kääntyä. En tajunnut tilannetta sen suuremmin, kun sitä mitä sika tietää satelliitista tai marsu kännykästä. Jatkoin ajamista ja halusin kovin luottaa navigointiin, mutta en vain pystynyt jännitykseltä sitä tekemään. Ajoin sivuun ja tarkistin määränpään uudestaan. Silti aparaatti näytti oikeaa paikkaa. Jos jatkan matkaa, minne päädymme ja löydämmekö kotiin tämän päivän puolella.. Jatkoin ajamista ja annoin lopulta luottamukseni laitteelle, enkä lähtenyt sompailemaan omiani.
Aurinko paistoi ja lapsi nukkui takapenkillä. Musiikki soi taustalla ja olin mukana tunnelmassa, minne ikinä olimmekaan matkalla Jaakon kanssa. Maisemat olivat kauniit. Ei Suomen kesä ole paha. Kauneutta oli joka paikassa. Koivut ovat täydessä lehdessään ja järvimaisemat kutsuivat luokseen uimaan ja viettämään rattoisaa päivää ystävien kanssa. Halusin hengittää kunnolla jo, mutta silti mielessäni pyöri kissan kokoisilla kirjaimilla "missä me oiken ajamme ja miksi luotin navigointilaitteeseen niin sokeasti" Vastaan tuli kyltti 'Vihti 25 km' Mikä Vihti, missä ? Miksi ? Ei, haluan kotiin. Sitten aloin ajattelemaan, että tällä on varmasti syynsä, miksi olemme täällä, emmekä ruuhkaisella kehä kolmosella. Lopulta tajusin tilanteen. Ja kaikki valkeni minulle, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin surrut Villen lähtöä jo aikani. Sain ajella rauhassa pientä vanhaa tietä pitkin ja nauttia maisemista, jotka rauhoittivat mieltäni ja saivat ajatukseni rauhoittumaan myös. En stressannu kaistan vaihtoja moottoritiellä tai ajatellut kireinä ajavia töihin menijöitä. Sain ihastella järvimaisemia ja jättää surumieliset kuvitelmat pois kokonaan. Tosin suuntavaistoni oli surkea ja täysin hukassa. Vasta, kun näin kylttejä jotka ilmoittivat, että helsinkiin on pidempi matka, kuin itse kohteeseen, aloin uskoa, että todellakin olen liikkumassa jonnekkin. Eipä sen väliä ollut edes lopulta. Meillä ei ollut kiire Jaakon kanssa, joten jatkoimme ajelua rauhassa.
Luottamusta tarvitsin ehkä enemmän itseeni, kuin navigaattoriin. On vaikea luottaa tuntemattomaan ja mitä eteen tulee, mutta juuri siksi se on palkitsevaa, kun tuntee onnistuneensa ja pääsee perille onnellisesti. Ja tässäkin reissussa matka oli tärkeämpi määränpäätä. Määränpää pysyy samana, mutta matka muuttuu monella tapaa, missä sitten ikinä meneekin. Kerrasta ei vielä opi, kuten olen sen jo aikaisemminkin huomannut omalla kohdallani. Päivitän siis useammin navigointilaitteitani ja varaan mukaani oikean kartan (no en kyllä) Olisi ollut jännempää, jos kännykästä olisi loppunut akku kesken kaiken ja lapsi olisi alkanut huutamaan. Siitä olisi ollut huumori kaukana.
Nukuin kotona päiväunet ja mietin kulunutta päivääni, joka osoittautui mukavaksi, vaikka olinkin jo alussa menettää luottamukseni ja uskoni suunnistustaitoihini (vaikka niitä ei tarvittukkaan edes) Oppisin tänään ainakin sen, että anna sokealle luottamukselle toisinaan tilaa ja mene tuntemattomaan. Siinä on kaksi vaihtoehtoa, joko löytää kotiin tai ei.
Minä löysin. Kodin voi myös löytää sieltä tuntemattomastakin.
Luottamusta tarvitsin ehkä enemmän itseeni, kuin navigaattoriin. On vaikea luottaa tuntemattomaan ja mitä eteen tulee, mutta juuri siksi se on palkitsevaa, kun tuntee onnistuneensa ja pääsee perille onnellisesti. Ja tässäkin reissussa matka oli tärkeämpi määränpäätä. Määränpää pysyy samana, mutta matka muuttuu monella tapaa, missä sitten ikinä meneekin. Kerrasta ei vielä opi, kuten olen sen jo aikaisemminkin huomannut omalla kohdallani. Päivitän siis useammin navigointilaitteitani ja varaan mukaani oikean kartan (no en kyllä) Olisi ollut jännempää, jos kännykästä olisi loppunut akku kesken kaiken ja lapsi olisi alkanut huutamaan. Siitä olisi ollut huumori kaukana.
Nukuin kotona päiväunet ja mietin kulunutta päivääni, joka osoittautui mukavaksi, vaikka olinkin jo alussa menettää luottamukseni ja uskoni suunnistustaitoihini (vaikka niitä ei tarvittukkaan edes) Oppisin tänään ainakin sen, että anna sokealle luottamukselle toisinaan tilaa ja mene tuntemattomaan. Siinä on kaksi vaihtoehtoa, joko löytää kotiin tai ei.
Minä löysin. Kodin voi myös löytää sieltä tuntemattomastakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti