Istun lauteilla yksin tuijottaen
varpaitani. Vesipisara valuu nenänvartta pitkin ja mietin milloin
viimeksi lakkasin kynnet. Alan ajattelemaan joulua ja tulevia jouluostoksia. En tiedä miksi edes. Kiukaasta kuuluu vaimeaa sihinää ja painan
pääni polviin. Olen hetken hiljaisuudessa, enkä mieti mitään. Hetken
kuluttua avaan saunan oven ja päästän koiran lauteille istumaan
kanssani. Mitä sitä turhaan yksin saunomaan. Mies on töissä, kuten
normaalistikkin. Odotan häntä kotiin. Odotan, että pääsen halaamaan
häntä. Oli raskas päivä. Joku mies kyseenalaistaisi lauseeni. "Kuinka
niin raskas päivä, kun et töissäkään käy. Olet vain kotona lapsen
kanssa" Ei minun mies, mutta ehkä joku toinen. Jokainen äiti tietää, että kaikki päivät eivät lapsen kanssa ole ruusuilla tanssimista. Onneksi ruusuisia päiviä on enemmän, ainakin meillä.
Lapseni on nukkumassa jo onneksi, eikä minun tarvitse miettiä mistä löydän vekaran seuraavaksi ja mitä hän on tekemässä. Viikossa on hajonnut yölamppu, tullut useampi kuhmu päähän lapselle, ehkä myös minullekkin. iPadi on ollut kadoksissa enemmän kuin useamman kerran, kuten myös kaukosäädin. Löysin sen päivällä eteisestä kenkien seasta. Keittiön kaappi on tyhjennetty alahyllyiltä päivässä kymmenen kertaa ja roskiskaappi auottu lähemmäs sataan kertaan. Huutoa syntyi, kun en antanutkaan lupaa uittaa käsiä koiran vesiastiassa ja kielsin syömästä koiranruokaa. Itkuraivarihan siitä lapselle tuli. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän niin tekee, eikä se lopu tähän. Itse en syönyt niitä koiran naksuja, mutta lapseni kyllä. Paperia on myös kiva repiä ja laittaa suuhun J:n mielestä. Sitten saan kaivaa sitä hänen suusta pois, varoen teräviä pikku naskaleita, joilla hän mieluusti nappaa kiinni, eikä irroita ennen kuin henki on lähtenyt tai sormi vähintään. Näin tekevät oravat.
Suihkukaapin tiivisteet on revitty useamman kerran pois ja taas sain huutoa, kun hänet kannoin pois sieltä. En tiivisteiden takia vaan, että poika repi jonkun vesijohdon pois paikoiltaan. Olohuoneessa parasta on nousta pöytää vasten seisomaan ja katsoa telkkaria. Kuitenkin, jos tasapaino pettää, kuuluu huuto. Ruokailut ovat pelkkää tuskaa, jos lapsi ei jaksa keskittyä siihen. Onneksi käytössäni on iPad, jolla ohjaan huomion pois lautaselta ja ruoka kulkeutuu lapsen suuhun, eikä lattialle koiran niskaan. Koiraahan se ei siis haittaa yhtään, vaikka makupaloja sataa useampi kerrallaan ja paljon. Välillä voi lentää koko lautanen, voi sitä juhlaa !
Siivoan useamman kerran päivässä, mutta silti illalla kaikki on samanlaista, kuin ennen siivousta aloittaessani. Monissa perheissä samaa esiintyy päivittäin. Sänkyä en jaksa pedata, ellei joku ole tulossa kylään. Koira saa nukkua samassa sängyssä myös, sillä on kylmä lattialla. Neuvottelut on käyty koiran kanssa läpi moneen kertaan. Onneksi lapsi nukkuu omassa sängyssä koko yön. En jaksaisi ajatella, jos hän ei nukkuisi öitä kunnolla tai olisi ollut hankala nukkuja jo syntyessään. Päivän hiljaisin hetki tänään oli päiväuni aikaan, mutta uusi naapuri tärveli tämän hetken soittamalla musiikkia sen verran kovalla, että pystyin laulamaan mukana. Hänellä on kovassa huudossa Yö ja Popeda. Istuin keittiössä ja join teetä, jonka jälkeen menin sohvalle makaamaan. Nousin ylös heti, sillä koira piti viedä ulos. Sen ilmeestä pystyi päättelemään, että pian lirahtaa
matolle, jos ei ala tapahtua jotain. Sen jälkeen vasta asetuin takaisin sohvalle. Odottamaan hetkeä, että poika herää. Oman ajan ottaminen on välillä vaikeaa, vaikka sitä jokainen äiti tarvitsee ja isät myös.
Päivä sujui normaaliin tapaan. Lapsi osaa olla hankala ja varmasti siitä tulee vielä karmeampaa tulevaisuudessa. Uhma- ja teini-iästä puhumattakaan. Kotimme joka paikka pitää tarkistaa ja varmistaa, että se on turvallinen lapselle. Silti on täysin normaalia, että muksulla on jossain vaiheessa haarukka kädessä ja hän tökkii sillä koiraa. Aikuisen tehtävänä on opettaa lasta tuntemaan maailma, mutta pitää se turvallisena. On hyvä, että lasta kiinnostaa asiat ja hän haluaa oppia tuntemaan uusia asioita. Äidin ja isän tehtävänä on kulkea lapsen vierellä ja antaa lapselle mahdollisuus tutustua kaikkeen siihen mikä lasta kiinnostaa. Jos lapseni haluaa harrastaa balettia, hän saa tehdä myös sitä.
Mitä tekisin, jos meillä ei olisi lasta? Kävisin hulluna töissä ja unohtaisin itseni. Voisin kuluttaa rahaa tolkuttomasti kaikkeen turhaan, enkä ajattelisi sen enempää. Elämässä ei ehkä olisi sitä kiintopistettä. Lapsen kanssa on välillä raskasta, mutta sitäkin palkitsevampaa. En vaihtaisi perhe-elämää pois mistään hinnasta. En haluaisi takaisin entistä aikaa, jolloin ei ollut vielä lasta. Olen onnellinen nyt.
Minun on äitinä osattava toimia järkevästi, kun lapsi saa päähänsä, että on hyvä idea ripustautua koiran kaulapantaan ja mennä pitkin lattiaa hätäilevän koiran mukana. On osattava neuvotella, miksi ei ole okei kaivaa roskista keittiön lattialle. Pitäisi kertoa miksi ei voi syödä koiran ruokaa tai miksi ei voi purra äitiä reiteen. Tosin olen lapsen antanut jo syödä koiranruokaa, eikä hänelle käynyt mitään. Hänen hulluus on perittyä. Koitappa olla rentona ja kärsivällisenä, kun lapsi kynsii naamaasi ja nauraa. Sitä ei ketään opeta, vaan se pitää itse oppia. Oppi menee lapselle perille mahdollisesti vasta, kun syntyy itkua ja kiukkua. Silti pitää aina uudestaan kokeilla, jääkö ne sormet kaapin väliin vai ei. Päivät sujuvat omalla painollaan ja huominen on mysteeri. Joka päivä on erilainen ja joka hetki on tärkeä. Arki on meillä juhlaa, jopa silloinkin kun kiukuttaa. Kyynelien jälkeen nauru raikaa jälleen.
Lapsen oppiessa ja kasvaessa, hänen elämäänsä on suuremmoista seurata. Sopiva välimatka toisinaan on ihan sallittava, jos lapsella on taipumusta saada kaikki asiat ympärillä sekoamaan tai likaantumaan. Päivissäni on parasta, kun saan nähdä lapseni kasvavan, saan halata ja suukotella häntä. Hän on elämämme valo.
Lapseni on nukkumassa jo onneksi, eikä minun tarvitse miettiä mistä löydän vekaran seuraavaksi ja mitä hän on tekemässä. Viikossa on hajonnut yölamppu, tullut useampi kuhmu päähän lapselle, ehkä myös minullekkin. iPadi on ollut kadoksissa enemmän kuin useamman kerran, kuten myös kaukosäädin. Löysin sen päivällä eteisestä kenkien seasta. Keittiön kaappi on tyhjennetty alahyllyiltä päivässä kymmenen kertaa ja roskiskaappi auottu lähemmäs sataan kertaan. Huutoa syntyi, kun en antanutkaan lupaa uittaa käsiä koiran vesiastiassa ja kielsin syömästä koiranruokaa. Itkuraivarihan siitä lapselle tuli. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän niin tekee, eikä se lopu tähän. Itse en syönyt niitä koiran naksuja, mutta lapseni kyllä. Paperia on myös kiva repiä ja laittaa suuhun J:n mielestä. Sitten saan kaivaa sitä hänen suusta pois, varoen teräviä pikku naskaleita, joilla hän mieluusti nappaa kiinni, eikä irroita ennen kuin henki on lähtenyt tai sormi vähintään. Näin tekevät oravat.
Suihkukaapin tiivisteet on revitty useamman kerran pois ja taas sain huutoa, kun hänet kannoin pois sieltä. En tiivisteiden takia vaan, että poika repi jonkun vesijohdon pois paikoiltaan. Olohuoneessa parasta on nousta pöytää vasten seisomaan ja katsoa telkkaria. Kuitenkin, jos tasapaino pettää, kuuluu huuto. Ruokailut ovat pelkkää tuskaa, jos lapsi ei jaksa keskittyä siihen. Onneksi käytössäni on iPad, jolla ohjaan huomion pois lautaselta ja ruoka kulkeutuu lapsen suuhun, eikä lattialle koiran niskaan. Koiraahan se ei siis haittaa yhtään, vaikka makupaloja sataa useampi kerrallaan ja paljon. Välillä voi lentää koko lautanen, voi sitä juhlaa !
Siivoan useamman kerran päivässä, mutta silti illalla kaikki on samanlaista, kuin ennen siivousta aloittaessani. Monissa perheissä samaa esiintyy päivittäin. Sänkyä en jaksa pedata, ellei joku ole tulossa kylään. Koira saa nukkua samassa sängyssä myös, sillä on kylmä lattialla. Neuvottelut on käyty koiran kanssa läpi moneen kertaan. Onneksi lapsi nukkuu omassa sängyssä koko yön. En jaksaisi ajatella, jos hän ei nukkuisi öitä kunnolla tai olisi ollut hankala nukkuja jo syntyessään. Päivän hiljaisin hetki tänään oli päiväuni aikaan, mutta uusi naapuri tärveli tämän hetken soittamalla musiikkia sen verran kovalla, että pystyin laulamaan mukana. Hänellä on kovassa huudossa Yö ja Popeda. Istuin keittiössä ja join teetä, jonka jälkeen menin sohvalle makaamaan. Nousin ylös heti, sillä koira piti viedä ulos. Sen ilmeestä pystyi päättelemään, että pian lirahtaa
matolle, jos ei ala tapahtua jotain. Sen jälkeen vasta asetuin takaisin sohvalle. Odottamaan hetkeä, että poika herää. Oman ajan ottaminen on välillä vaikeaa, vaikka sitä jokainen äiti tarvitsee ja isät myös.
Päivä sujui normaaliin tapaan. Lapsi osaa olla hankala ja varmasti siitä tulee vielä karmeampaa tulevaisuudessa. Uhma- ja teini-iästä puhumattakaan. Kotimme joka paikka pitää tarkistaa ja varmistaa, että se on turvallinen lapselle. Silti on täysin normaalia, että muksulla on jossain vaiheessa haarukka kädessä ja hän tökkii sillä koiraa. Aikuisen tehtävänä on opettaa lasta tuntemaan maailma, mutta pitää se turvallisena. On hyvä, että lasta kiinnostaa asiat ja hän haluaa oppia tuntemaan uusia asioita. Äidin ja isän tehtävänä on kulkea lapsen vierellä ja antaa lapselle mahdollisuus tutustua kaikkeen siihen mikä lasta kiinnostaa. Jos lapseni haluaa harrastaa balettia, hän saa tehdä myös sitä.
Mitä tekisin, jos meillä ei olisi lasta? Kävisin hulluna töissä ja unohtaisin itseni. Voisin kuluttaa rahaa tolkuttomasti kaikkeen turhaan, enkä ajattelisi sen enempää. Elämässä ei ehkä olisi sitä kiintopistettä. Lapsen kanssa on välillä raskasta, mutta sitäkin palkitsevampaa. En vaihtaisi perhe-elämää pois mistään hinnasta. En haluaisi takaisin entistä aikaa, jolloin ei ollut vielä lasta. Olen onnellinen nyt.
Minun on äitinä osattava toimia järkevästi, kun lapsi saa päähänsä, että on hyvä idea ripustautua koiran kaulapantaan ja mennä pitkin lattiaa hätäilevän koiran mukana. On osattava neuvotella, miksi ei ole okei kaivaa roskista keittiön lattialle. Pitäisi kertoa miksi ei voi syödä koiran ruokaa tai miksi ei voi purra äitiä reiteen. Tosin olen lapsen antanut jo syödä koiranruokaa, eikä hänelle käynyt mitään. Hänen hulluus on perittyä. Koitappa olla rentona ja kärsivällisenä, kun lapsi kynsii naamaasi ja nauraa. Sitä ei ketään opeta, vaan se pitää itse oppia. Oppi menee lapselle perille mahdollisesti vasta, kun syntyy itkua ja kiukkua. Silti pitää aina uudestaan kokeilla, jääkö ne sormet kaapin väliin vai ei. Päivät sujuvat omalla painollaan ja huominen on mysteeri. Joka päivä on erilainen ja joka hetki on tärkeä. Arki on meillä juhlaa, jopa silloinkin kun kiukuttaa. Kyynelien jälkeen nauru raikaa jälleen.
Lapsen oppiessa ja kasvaessa, hänen elämäänsä on suuremmoista seurata. Sopiva välimatka toisinaan on ihan sallittava, jos lapsella on taipumusta saada kaikki asiat ympärillä sekoamaan tai likaantumaan. Päivissäni on parasta, kun saan nähdä lapseni kasvavan, saan halata ja suukotella häntä. Hän on elämämme valo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti