Vaikein on jo takana

Nenämahaletku poistettiin eilen, ja ruoka on alkanut maistumaan paremmin. Välillä Jaakko vielä tarvitsee vahvempaa särkylääkettä. Liikkuminen on vaikeaa ja kivuliasta. Viimeiset 5 päivää on mennyt vuodattaen kyyneleitä. Oloni on ollut heikko ja tuntemukset ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Välillä en tiedä mitä tekisin jotta oloni olisi parempi. Iltaisin rukoilen voimaa, jotta jaksan poikani ja itseni vuoksi. Eilen itkin nukkumaan mennessäni ja mietin hiljaa mielessäni miten en enää jaksa tätä itkemistä. Nyt katsoessani ulos auringon paistetta, luon uskoa taas hieman paremmasta huomisesta.

Eilen aamupäivällä Jaakolla oli haavan puhdistus ja suihku. Hänelle tehtiin myös rakon ultraääni tutkimus. Odotin miten pelottavalta haava näyttäisi ja varauduinkin hieman siteiden poistoon. Muovinen suojalaastari meni peittäen koko kyljen. Tämä täytyi repiä pois. Ketään ei pidä laastarin irroittamisesta. Se sattuu vaikka sen tekisi nopeasti. Hoitaja aloitti olkapäästä irroittamaan sidettä. Koko poika aivan tärisi ja huusi tuskasta. Minun oli vain purtava huulta ja keskityttävä pitämään hänet aloillaan. Lopulta se oli ohi. Jaakon silmät olivat punaiset ja pää hikinen. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan vuolaina. Vesi oli mukavan lämmintä. Asetin pojan kyljelleen patjalle ja tuin hänen päätään. Annoin keltaisen kumiankan viemään huomiota pesusta. Pienet hampaat pureutuivat nopeasti ankan päähän. Jaakko pysyi rauhallisena ja minä toivoin sen olevan pian ohi.

Oloni alkoi tuntua huteralta. En ollut syönyt kunnolla. Nostin pojan hoitopöydälle ja nojasin päätäni siihen. Hoitaja teippasi vaahtomuovin tapaisen palan Jaakon selkään tukemaan leikkaus kohtaa. Puin hänelle vaatteet ja nostin varovasti syliini. Minua alkoi pyörryttämään, korvissa soi ja olo oli huono. Askeleet alkoivat painamaan ja 10 metrin matka tuntui kilometriltä. Istahdin sänkyyn Jaakko sylissäni ja laskin itseni patjalle. Päässä humisi. Se on jo selvääkin, kun ei muista huolehtia itsestään ja kantaa huolta toisesta. Keitin teetä itselleni ja söin voileivän. Jaakko nukahti päiväunille ruuan jälkeen ja niin tein minäkin.

Stressitaso on ollut korkealla viime päivinä. Väsymys ottaa omansa ja mieli on myös väsynyt. Ihoni on kalpea, kasvot väsyneet ja silmissä ei ole samanlaista kirkkautta, kuin aikaisemmin. Itken herkästi ja ajatukset harhailevat joka suuntaan. 6 kk päästä on taas sairaalareissu edessä. Leikkausarpi avataan ja kylkiluihin asennettua implanttia pidennetään. Silloin toivottavasti olen jo tottunut paremmin näihin tuleviin sairaalakertoihin. Oloni on parempi nyt. Söin illalla lasagnea ja äitienpäiväkakkua. Sain lisää voimaa, kun Ville kävi tuomassa eväitä ja katsomassa Jaakkoa.

Jaakko on voinut todella hyvin. Pyysin hänelle illalla särkylääkettä sekä yöllä. Annoin myös maitoa ja valvoin hänen nukkumistaan varmistaen, että hänellä on hyvä olla. Itsekkin nukuin hyvin. On ihmeellistä seurata hänen paranemistaan. Pienillä lapsilla näin isot leikkaukset vaativat myös osansa. Olimme teho-osastolla 4,5 päivää. Hän oli tokkurainen, käytössä oli vahvat särkylääkkeet, hän sai rauhoittavaa ja tippoja oli kolme kappaletta. Ainoana ravintona kolme päivää olivat nesteet, jotka nekin kulkivat nenämahaletkun kautta. Hänen silmistään näkyi väsymys, eikä hän ottanut katsekontatia, tuijotti vain tyhjyyteen. Hoitajat olivat mukavia ja heille kuuluu myös kiitos tärkeästä huolenpidosta. Kiitos myös niille hoitajille, jotka viettivät tunteja Jaakon sängyn vierellä ja pitivät seuraa minullekkin toisinaan. Huomenna tulee viikko täyteen sairaalassa, ja poika on lähes oma iloinen itsensä. Kipua on vielä varmasti kauan, mutta se paranee ajan mittaan.

Vanhemmille tärkeä voimanlähde on lapsensa hyvinvointi ja nauru. Eilen illalla Jaakko nosteli jalkoja ilmaan, nappasi varpaistaan kiinni, hymyili ja nauroi. Herkistyin tästä todella paljon, kun ajattelen missä kunnossa hän oli pari päivää sitten. Muutos on huikea. Näin pieni ja silti niin vahva. Lääkäri sanoi aamulla, että käymme tänään röntgenkuvauksissa ja ylihuomenna saattaa olla meillä kotiin paluu. Olen todella onnellinen ja ylpeä, sillä olen maailman tärkeimmän ja rohkeimman pojan äiti. En olisi yksin tästä koettelemuksesta selvinnyt. Enkä ole yksin myöskään tuskani kanssa ollut. Kiitos kaikille jotka ovat olleet kanssamme tällä matkalla. Tämä ei ole vielä ohi, mutta vaikein on jo takana.